Joitakin viikkoja sitten sähköpostiini tupsahti tieto, että tyttäreni on saanut esikoulupaikan. Vaikka en asian takia yöuniani menettänytkään, merkitsee se tyttäremme ja perheemme elämässä yhden ajan loppua ja uuden alkua. Pienestä tyttärestäni on vaivihkaa kasvanut koulutietään aloitteleva kuusivuotias.
Tämä sai minut pohtimaan, millainen tyttärestäni oikeastaan onkaan tullut. Mikä tyttäressäni on ainutlaatuista minun mielestäni?
Tyttäreni on aina ollut utelias ja kiinnostunut ympäröivästä maailmasta. Vauvana hän viihtyi hyvin sylissä, mutta vain, jos häntä kannettiin ympäriinsä. Paikallaan oleminen sai hänet hermostumaan.
Kun vauvani hieman kasvoi, hän osoitteli tomerasti pikkuruisella sormellaan kaikenlaista uutta ja ihmeellistä ympärillään, jatkuvasti, selitystä ja sanoitusta vaatien.
Kuusivuotias tyttäreni on edelleen erittäin tiedonhaluinen. Hänelle ei riitä selitykseksi ympäripyöreät sepustukset tai epämääräiset ymmärrät-sitten-kun-olet-vanhempi –kliseet, vaan asioilla on syynsä ja seurauksensa, jotka tyttäreni haluaa tietää.
Olemme keskustelleet niin Egyptin ihmeistä kuin kivikautisista muinaishaudoistakin, vakavista sairauksista, siinä kuin syntymän ihmeestäkin. Toistaiseksi en ole törmännyt asiaan, josta tyttäreni ei olisi kiinnostunut oppimaan lisää, ja olen usein hämmästynyt sitä tiedon määrää, minkä hän kykenee omaksumaan ja muistamaan.
Jos haluan päästä helpommalla ja vältellä välillä kiusallisiakin lisäkysymyksiä, ei kyseistä asiaa kannata ottaa tyttäreni aikana puheeksi lainkaan. Koska kuten muillakin lapsilla, tyttärelläni on myös ällistyttävän hyvä kuulo.
Vaikka tyttäreni imee tietoa itseensä kuin sieni, uusien taitojen opettelussa hän päättää itse tahtinsa. Tämä koskee niin puuttuvien äänteiden harjoittelua, hiihtämistä kuin vaikkapa numeroiden piirtämistä.
Hyvää tarkoittavien ohjeiden antamisessa ja ajoittamisessa on oltava tarkkana, koska puuttuminen väärällä hetkellä tilanteeseen saa tyttäreni vain turhautumaan ja heittämään hanskat tiskiin.
Hänelle on tärkeää päästä kokeilemaan itse. Kun aika on oikea, hän on valmis opettelemaan sitkeästi ja kuuntelemaan jopa minunkin neuvojani.
Tyttäreni on ikuinen haaveilija, joka elää elämäänsä sateenkaarien värittämässä satumaailmassa eikä mikään arkipäivän tilanne ole sellainen, mitä ei voisi muuttaa leikiksi.
Niinpä keittiömme toimii usein ruoka-aikaan ravintolana tai joudumme siivoamaan “Tuhkimon ilkeän äitipuolen käskyläisinä”. Ajan käsite tai kello sopivat tyttäreni maailmaan yhtä hyvin kuin kuuluisalle sialle otsatukka, ja muistuttavat häntä vain ikävällä tavalla reaalimaailman velvoitteista ja odotuksista.
Esikouluaikaisena oppimistehtävänä meillä tuleekin olemaan
aikataulut ja vielä kerran aikataulut…
Toisaalta tyttäreni on tarvittaessa hyvinkin sähäkkä ja täpäkkä ja usein leikeissä se, joka ottaa ohjat käsiinsä ja laittaa rattaat pyörimään. Vaikka tyttäreni huone on jatkuvasti suloinen sekamelska, hänelle saattaa olla tärkeää järjestää kaupan hyllyllä kaatuneet paketit suuruusjärjestykseen. Kesäksi tyttäreni suunnittelee jo kaikille avointa musiikkitapahtumaa sekä pihakirppiksen kahvilatarjontaa.
Tyttäreni rakastaa tanssimista, laulamista ja esiintymistä. Vanhempina olemme saaneet nauttia tästä luovuudesta ja lahjakkuudesta pienestä pitäen, mutta nyttemmin hän on uskaltautunut näyttämään taitojaan myös vieraillemme. Unohtuneet sanat korvataan improvisoinnilla, puuttuvat soittimet ilmakitaralla ja -rummuilla.
Tanssikoulunsa kevät- ja joulunäytöksissä tyttäreni säteilee saadessaan esiintyä
isolla lavalla salilliselle yleisöä. Ja tästä kaikesta rohkeudesta huolimatta tyttäreni arkailee edelleen kertoa haavereistaan tai märistä hanskoistaan päiväkotinsa hoitajille…
Tulevasta esikoululaisestani on kasvanut herkkä ja empaattinen tyttö, joka liikuttuu helposti kyyneliin katsellessaan koskettavaa ohjelmaa tai pohtiessaan elämän epäoikeudenmukaisuuksia.
Tyttäreni ei hyväksy eläinten satuttamista eikä kavereiden kiusaamista. Hän puolustaa rohkeasti muutamaa vuotta nuorempaa ystäväänsä liian hurjiksi menevissä leikeissä tai asettuu kaverinsa tueksi, kun tätä yritetään syrjiä silmälasiensa takia.
Lapseni ymmärtää, että maailmaan mahtuu erilaisia ihmisiä ja että heikompiosaisia
autetaan. Ja hän on äärimmäisen pitkämuistinen, jos on itse joutunut epäreilun käyttäytymisen kohteeksi.
Tyttärelläni on vahva tahto, jonka ilmaisua hän jatkuvasti harjoittaa ja kehittää. Elämä vaikuttaa tällä hetkellä lähes seesteiseltä verrattuna puolen vuoden takaiseen tunteiden vuoristorataan, joka näkyi ja kuului illasta toiseen.
Raivokohtaukset ovat vaihtuneet lähes tyystin teatraaliseen, suurieleiseen ja
dramaattiseen itkuun mielipahan kohdatessa. Vanhempina saamme edelleen kuulla olevamme tyhmääkin tyhmempiä, mutta päivittäiset rakkauden tunnustuksetkin ovat isoja ja ehdottoman tosia.
Vahvatahtoisuutensa lisäksi tyttäreni on myös sanallisesti lahjakas sekä oppinut ilmaisemaan ja perustelemaan mielipiteensä rohkeasti ja taitavasti. Sääntöjä ja määräyksiä ei enää oteta vastaan nielemättä ja usein pitkiksi venyvät neuvottelumme alkavat sanoilla ”Kuuntele äiti”.
Nämä ominaisuudet yhdessä saavat aikaan sen, että kasvattajan taitoni sekä kärsivällisyyteni joutuvat venymään äärimmilleen – eivätkä ne aina veny. On niin helppoa vaientaa pieni ihminen laskemalla viiteen, vaikka tämän perustelut
olisivatkin oikeaan osuvia ja järkeviä.
Ehkäpä nyt kuuden vuoden jälkeen olisi syytä pohtia tarkemmin myös omaa kehitystään vanhempana. Tyttärestäni voin kuitenkin olla vain yhtä mieltä – minulla on maailman paras tyttö.
*Minkälaisia kokemuksia teillä on eskarin aloituksesta? Skrollaa alas ja kerro kommenttikentässä!*
